Haavoittuneet kokijat

Ukko on poissa

Ukkoa ei ole. Hän nukkui pois äskettäin. Hoitotalosta soitettiin lauantaiaamuna kello 7.50. Ukolla oli ikää 90 vuotta, yksi kuukausi ja yksi päivä. Ukko oli sairastaessaankin arvokas ja tärkeä ihminen, vaikka hän parilla viime käynnillä ei puhunut mitään, ja ehkä ei muistanut, eikä tuntenutkaan. Ukko sai lonkkamurtuman, lonkka leikattiin sairaalassa, hänet siirrettiin terveyskeskukseen. Ukko kuntoutui niin hyvin, että hänet tavattiin kerran terveysaseman pihalta ulkoa kotiin lähtemässä yksin. Hänet asutettiin terveyskeskuksessa koodioven taakse. Alettiin pohtia, pärjäisikö Ukko yksin. Asuntoa käytiin katsomassa. Hänestä ei ollut yksin asujaksi ja eläjäksi ja täysin omaisia kuulematta Ukko siirrettiin naapurikuntaan, vaikka Ukko oli asunut yli 60 vuotta kaupungissa ja eihän iäkkäillä ystävillä ollut tietysti mahdollisuutta vierailla hänen luonaan. Hoitotalossa tuntui menevän hyvin. Ukolla oli oma, siisti huone, suihku, wc ja tietysti hyvää ruokaa. Kun kerran hoitosuunnitelmaa pohdittiin, niin lääketieteellisin perusteisiin vedoten mainittiin, ettei Ukkoa enää elvytettäisi, eikä annettaisi punasolutankkausta, eikä nesteytystä. Se hämmensi. Ikävää oli, että lähiomaisille ei annettu missään vaiheessa Ukon hoitosuunnitelmaa kirjallisesti pyynnöistä huolimatta, vaikka sitä välillä päivitettiin. On ymmärrettävää, että iäkkäät saattavat kaatua huoneissa ja käytävillä tai pudota sängystä. Omaisissa herättää huomiota ja kummastusta, kun lasku tulee ambulanssikyydistä ja vaikkapa parin päivän sairaalareissusta, eikä tiedä mitä on tapahtunut. Ukon tila alkoi hiipua, kun liikkuminen ja ulkona olo oli vähäistä. Hän siirtyi jälleen rollaattorikauteen ja lopulta hänestä tuli sänkypotilas, ja vähitellen lääkitystä vähennettiin, vähennettiin. Hän sai ns. hyvää perushoitoa ja perushoivaa. Äskettäin Ukko saatettiin ja siunattiin uuteen kotiin pienen joukon läsnäollessa.
JK. Kunnioitetaanko vanhoja ihmisiä riittävästi? Ymmärretäänkö ikääntyneen ihmisen arvo läheisille ja omaisille eri hoitopaikoissa? Kuinka omaisia kuullaan? Menevätkö lääketieteelliset perusteet ja hyötyajattelu elämän ja elämän arvon edelle? Riittäkö vanhuksille vain perushoito? Kuinka Alzheimerin tautia ja dementiaa sairastavia hoidetaan niukoilla resursseilla? Eikö lääkkeillä haluta enää elämää pitkittää, vaan tulevaisuudessa linjauksina ovat palliatiivinen-, saattohoito- tai jopa eutanasialinjaus, siihenkö menee uusi sotekin?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Osanottoni Ukon omaisille, ja tunnustus näin jälkikäteen Ukolle hänen pitkästä elämästään ja kaikesta mitä hän sen kestäessä ehti tehdä ja kokea!

En tiedä mikä oli vastasyntyneen poikalapsen elinajanodote Suomessa v. 1927, mutta ei se ainakaan yhdeksääkymmentä vuotta ollut. Vuonna 2015 vastaava lukema on 78,5 vuotta. Katson, että Ukko ehti elää kaikki ikävaiheensa, eikä kuolema siten ollut ennenaikainen.

Blogitekstin lopussa esitetyt seitsemän kysymystä liittyvät väestön nykyiseen ikärakenteeseen. Mitä enemmän on ns. passiiviväestöön kuuluvia henkilöitä, sitä vähemmän ns. aktiiviväestön edustajilla on resursseja huolehtia heistä yksilöllisesti.

Paras kysymys koskee omaisten osuutta vanhuksen hoivaan. Jos huonokuntoinen ikäihminen on omien lastensa (ja näiden jälkeläisten) vastuulla, eivät omaiset tunne itseään syrjäytetyiksi vanhusta koskevassa päätöksenteossa. Päinvastoin: suku tekee kaikki jäsentään koskevat ratkaisut itse. Olisiko vanhustenhuollon käytäntö painotettavissa vaihteeksi tähän suuntaan sen sijaan, että vaaditaan yhteiskunnan resursseja käytettäväksi yhä runsaammin ihmiselämän ehtoopuoleen?

Toimituksen poiminnat